chengdu vierailu pandojen luo

Harva voi vastustaa ehkäpä hellyyttävintä kiinalaista: pandakarhua. Se onkin noussut Chengdun kaupungin turismivaltiksi, kun kaupungin kupeeseen on jo vuonna 1987 perustettu Chengdu Research Base of Giant Panda Breeding. Alunperin keskuksessa oli kuusi luonnosta pelastettua pandaa, mutta sen koko on kasvanut pandavauvojen tehtailun myötä yli kahdeksaankymmeneen pandaan. Tutkimuksen ja kasvatuksen päämääränä on säilyttää panda luonnossa ja kai myös palauttaa niitä luontoon. Itse pandoja katsellessa ei kyllä käynyt selväksi miten nämä keskuksessa täyteen palveluun tottuneet pallerot luonnossa oikein pärjäisivät, mutta ilman ihmistä ei nalleilla kai olisi pahemmin luonnollisia vihollisia. Elintilan katoaminen ja riippuvaisuus bambusta ovatkin ajaneet pandaa Kiinassa ahdinkoon. Sen lisäksi pandat ovat tunnetusti huonoja lisääntymään luonnossa. Pandoja katsellessa ei oikeastaan ihmettele miksi ne ovat luonnossa vähentyneet vaan jopa miten ne ovat alkujaankaan siellä pärjänneet, sen verran leppoisasta meiningistä on kyse.

Makoilu on suosittu pandojen ajanviete.

Panda-tutkimuskeskukseen pääsee Chengdusta julkisilla ja näimme paikan päällä kaupunkiin kulkevan bussin, mutta itse kuljimme molempiin suuntiin taksilla. Saapuessamme kävi selväksi, ettemme tulisi olemaan visiitillä yksin. Puisto on yllättävän suuri ja siellä tulee käveltyä melkoinen matka jo siksi, että aikuiset pandat viihtyvät yksin tai pieninä ryhminä ja niillä on hienot suuret aitaukset, jossa ne sitten vetävät nokosia jossakin nurkassa. Pienemmät pandat ovat isommissa ryhmissä ja usein äidin kanssa samassa aitauksessa. Suurin osa ihmisistä kerääntyy juuri pikkupandoja katsomaan ja väkijoukko huudahtelee ihastuksesta pandojen tehdessä jotakin uutta ja ihmeellistä. Pandat ovat todellisia tähtiä. Henkilökunta seuraa etenkin pieniä pandoja videokameroiden kanssa pitkin aitausta ja laittaa kuvaa sitten nettiin.

Panda kiipeää puuhun.
Henkilökunta ottaa kasvokuvaa pienestä pandasta.

Toisaalta paikan päällä oleva yleisö oli melko helposti viihdytettävissä. Huomasimme pian, että massaryntäyksen ja hurjan kirkumisen saattoi aiheuttaa yhtä hyvin katolle kiivennyt riikinkukko kuin pienen pandan pyllähtäminen alas puustakin. Huomasimme myös, että paras taktiikka oli kärsivällisyys. Ihmiset liikkuivat aitauksille aalloissa ja lähtivät aalloissa. Jos jaksoi seisoa hetken sai hyvän pandojen tarkkailupaikan aitauksen vierestä ja seuraavan ihmismassan saapuessa ei jäänyt muiden jalkoihin. Kiinalaiset ovat vissiinkin tottuneet siihen, että väkeä on ympärillä ja tunkemalla pääsee paremmille paikoille, mutta mukavammin pandoja katselee rauhallisemmalla asenteella.

Lisämaksusta turisti pääsee puiston kauimmaiseen kulmaan kymmenisen ihmistä kerrallaan kuljettavilla pienillä busseilla. Lippuun sisältyy kaksi matkaa. Jonotimme tuhottoman kauan bussiin pääsyä tietämättä olisiko matka sen arvoinen. Ei se mitenkään välttämätön ollut, mutta jaksoimme sitten ehkä vähän kauemmin kierrellä panda-aitauksia, kun olimme päässeet bussin kyydissä ylös pienten pandojen aitauksille. Isojen pandojen lisäksi tutkimuskeskuksesta löytyy omasta aitauksestaan kultapandoja, jotka kävelivät sen verran vapaasti, että yksi edessämme hyppäsi ihmisten  tielle, käveli alas portaat ja katosi lopulta metsään. Kultapandalla oli diivan elkeet: sen edessä mies kulki kameran kanssa tapaan, joka muistutti erehdyttävästi julkkiksen edessä juoksevaa paparazzia. Väkijoukko oli haltioissaan.

Kultapanda kävelyllä.

Olimme toki mekin ihan innoissamme pandoista ja kultapandoistakin, ei siinä mitään. Jos paikalle tulee aikaisin, voi päästä näkemään vielä enemmän pandojen ruokkimisia ynnä muuta aktiviteettia. Se taisikin olla yksi asia, joka yhtään pienintä vauvaa isommat pandat sai liikkelle. Pandat eivät olleet niinkään ahdistuneen oloisia huomiosta, vaan sellaisia luonteeltaan jo leppoisan oloisia, mutta enpä ole pandakarhua luonnossa nähnyt. Yksi istui kasassa bambua ottaen yksi kerrallaan yhä uuden bambunvarren, poistaen huonommat osat ja sitten pistäen sen menemään heittäen jäljelle jääneet roskat isoon kasaan. Operaatio vaikutti loputtomalle. Kyllä minäkin saattaisin alkaa ahdistusahmia tuolla tavalla, jos koko päivä tuijotettaisiin ja otettaisiin kuvia ja yleensä metelöitäisiin hillittömästi ympärillä, mutta pandoja katsellessa isommat pandat keskittyivät kyllä muutamaan hyvin valikoituun ihan onnellisen oloiseen toimeen: syömiseen, nukkumiseen ja istumiseen. Pieniä pandoja rahdattiin jotakin toimintaa varten alas puista, joihin ne olivat kiivenneet ja villeimmät kiipesivät heti takaisin hoitajan silmän välttäessä tai takertuivat ihmisten kiipeilyvälineisiin tai vaikkapa lähellä seisovan jalkaan. Protestina puusta hakemiselle saattoi olla kertakaikkiaan veteläksi maahan makaamaan heittäytyminen. ”Kannat sitten tästä, jos kerran en saa keinua puun oksassa!” pienet pandat tuntuivat ajattelevan. Ja niinhän ne sylissä kannettiin. Näitäkö nyt sitten pitäisi palauttaa luontoon?

Panda syö bambukasassa.

 

Pandoilla on myös sisätiloja aurinkoisia päiviä varten.

 

Kaksi nuorta pandaa jaksoi leikkiä telineen päällä.

 

Näille kavereille tarjottiin kesken loikoilun ruokaa. Yksi söi silti selällään.

 

Istuskelua perheen kesken.

 

Pandakeskus oli hyvin järjestetty nähtävyys, jossa oli myös kauniita levähdyspaikkoja, kukkia ja patsaita.

 

Rakennuksetkin olivat nallemaisia.

Kiina on tehnyt diplomatiaa pandojen kautta jo kauan ja Suomeenkin kai sellaisia saadaan. Olen nähnyt yhden pandan Berliinin eläintarhassa elävänä ja saman otuksen sitten vuosia myöhemmin täytettynä kiertueella museossa, että tällainen sen elämä oli. Jälkimmäinen näyttely vähän jostain syystä karmaisi. Pandat näyttivät viihtyvän aika omissa oloissaan, jos niillä on tilaa ja ruokaa, joten ehkäpä niiden matkat maailman ääriin eivät niitä kauheasti rasita? Toisaalta eniten koko hommassa taas vaivasi se, että kirkuvat ja ihailevat ihmiset ja lapset ostivat pandahattunsa, -paitansa ja pehmolelunsa ja sitten pandahomma on ikäänkuin sillä kuitattu. Huomaavatko ihmiset miettiä, että ihana panda oli ennen osa luontoa, ei eläintarhaa? Entä jos emme säilöisi luontoa vain lasin ja aitojen taakse tutkimuskeskukseen tai eläintarhaan? Kuinka elää pandan kanssa vierekkäin sulassa sovussa?

Vai ovatko nämä menneen ajan juttuja ja liian myöhäistä muuttaa ihmisten ajatuksia, tapoja ja kehitystä? Kaikki muuttuu jatkuvasti, mutta muutoksen suuntaa voi varmasti ohjailla, jos haluaa. Ehkä pandan, norsujen ja tiikereiden kohdalla olemme jo menettäneet pelin. Mutta ihmisen toiminta on se, mikä eläimet maailmasta ajaa sukupuuttoon, tekee joista ruskeat ja ilmasta hengityskelvotonta ja tuhoaa koralliriutat sekä sademetsät. Mekin olemme lopulta samassa jamassa, jos tuhoamme ympäristön täysin. Siitä ei pitäisi olla epäilystäkään, vaikka ei ilmastonmuutostiedettä tuntisi tai haluaisi uskoakaan. On meistä kiinni, miltä tulevaisuus näyttää ja osaksi myös miltä nykyisyys tuntuu. Sekä tässä että muissa asioissa meille suomalaisille ajankohtainen asia miettiä, etenkin ehkä löytyykö tulevaisuudesta mahdollisuuksia ja ratkaisuja eikä aina vain uhkia? Onko siellä tilaa pienille pandoille, jotka putoilevat puusta minne sattuu?

Tässä vielä sarja gif-muotoon Googlen Motion Stills ohjelmalla muokattuja lyhyenä videona näkyviä iPhonen livekuvia pandojen touhuista päivää piristämään:

 

Pikkupanda ja perhoset

 

”Mitäs tuolla tapahtuu, tarvitaanko apua?”

 

Halihetki!

 

”Älä jätä!”

 

Pandoja kuljetellaan jonnekin.
”Autanko selvittelemään nämä valjaat sillä aikaa, kun kiipeät?”

 

”Nämä aukeaa hetkessä…”

 

”Onkos tärkeä projekti? Tuun kanssa selvitteleen.”

 

”En tuu alas!”

 

”Ai ruokaa vai, no ehkä…Mutta auta.”
”Kai joku ottaa vastaan, jos putoan?”

 

”En uskalla!”
”Ota tosta kiinni, niin minä vedän suoraksi!”
”Äiti auta, putoon!”

 

Raps raps, paras rapsutuspaikka on makaavan kaverin päällä melkein istuen.