Olen kuullut rukouskutsun Lontoossa silloin tällöin asuntomme läheisestä Lontoon suurimmasta moskeijasta. Se on ollut kuin hiljainen haamu kaupungin melussa. Matkustellessa se on kaikunut lähimoskeijasta Krabissa ja Kuala Lumpurissa.

Mutta missään se ei ole kuulunut kuin auringon laskiessa Yogyakartassa Indonesiassa.

 

Auringonlasku Jogjan yllä ei ehkä ole kaikkein kaunein, mutta vaikuttava se on.

 

Kun aurinko painuu taivaan rantaan ja taivas on kauniin vaaleanpunainen, ilman täyttää kymmenistä moskeijoista kuuluva surullisen kaihoisa laulu ja suoranainen pauhu.

Eri ihmisten, muezzinien erilaiset äänet, toiset kauniimmat kuin toiset toistavat jo tutulta kuulostavia sanoja, joista vain muutama tarkoittaa minulle kuitenkaan yhtään mitään. Nämä rukouskutsun lausujat valitaan kuulemma osaamisensa perusteella: kuka osaa kauneiten pääsee ääneen mikrofoni kourassa.

Rukouskutsussa, jota kutsutaan nimellä adhan, tunnistan muutaman lauseen: Allāhu ʾakbar, ”Jumala on suurin” ja Lā ʾilāha ʾillā Llāh, ”ei ole muuta jumalaa kuin Jumala”.

 

Hotellihuoneen koraani ja rukousmatto Dohassa. Alakulmassa Mekan suunnan osoittava merkki. Se löytyy usein myös hotellin katosta tekstinä Kiblat tai Qibla.

 

Tuon toisen näistä tiedän ja muistan siksi, että Joonaksen työkaveri aikoinaan ihmetteli, miksi rukouskutsun sana illalla on aina minun tekstiviesteissäni Joonakselle. Kyselin nimittäin usein ”Mitä syödään illalla?”.

Adhan kantaa yli kaupungin, sillä jokaisella pienelläkin moskeijalla on sitä varten kaiuttimet minareetin tornissa. Sieltä täältä yksittäisen moskeijan yksinäisenä kaikuva kutsu ei pääse oikeuksiinsa sellaisena, kuin monen moskeijan kakofonia, joka hiljentää alleen allasbaarin hittibiisin.

Siinä satuttiin laulamaan ”You make me feel like I’ve been locked out of heaven…”

Sellaisena hetkenä, kun taivas on kauneimmillaan, jää uskonnon ulkopuolinen altaassa kuntoilijakin hetkeksi kuuntelemaan ja katselemaan altaan pintaan heijastuvia värejä ja ilmassa lentäviä lepakoita.

Miksi kaupungin yli kaikuva ihmisääni tempaa mukaansa?

Rukouskutsussa, kuten monessa muussa maailman ilmiössä, on jotakin yhteen uskontoon liittymätöntä alkuvoimaista. Jollain tavalla mikä tahansa ihmisääni kaupungin yllä saa oudon hienon väritteen mielessä.

Kävimme äitini kanssa Lontoossa ensimmäisen kerran reilusti ennen vuosituhannen vaihdetta, kun meneillään oli tärkeä jalkapalloturnaus. Kun Englanti teki maalin, koko kaupunki kohahti. Oli kuin Lontoo olisi kohauttanut hartioitaan hieman ja maan liikkuminen olisi kuulunut kaupungin yli hyökyvänä aaltona ääntä.

 

Munkit toistavat buddhalaista mantraa Buddhan hammas-temppelillä Singaporessa

 

Aasiassa törmää hiljentävään rukouskutsuun Jogjassa, kiinnostuksen herättävään ”kolinamusiikkiin” Balilla, buddhalaiseen mantraan gongin säestyksellä Vietnamissa sekä joskus vaikkapa kirkonkellojen sointiin Singaporessa.

Osa matkustamisen silmät avaavaa hienoutta onkin juuri se moninaisuus, johon ei voi enää suhtautua vain omasta katsontakannastaan. On pakko avata silmät muille kulttuureille ja muille ihmisille sekä korvat maailman äänille.

Silti herään usein siihen, kuinka eroavuudet ovat lopulta aika keinotekoisia.

Vaikkapa asuntonäytössä täällä Singaporessa, kun esittelijä ihastuu kuullessaan meidän olevan Suomesta. Sitten hän näyttää meille kännykästään kuvan niistä herkullisista lihapullista, joita nautti ollessaan käymässä Helsingissä.