Hoi An

 

Vietnam ja Hoi An ovat minulle rakkaita monesta syystä, mutta ainakin osin siksi, että Vietnam on tarinoiden maa. Tarinoita on monenlaisia. Osa niistä on traagisia ja verisiä, surullisia, kekseliäitä, valheellisia tai ahneita. Osa tarinoista taas on uskomattoman voimauttavia, hauskoja, täynnä elinvoimaa ja yritteliäisyyttä, jotakin mitä en olisi itse koskaan osannut ajatella ja joskus suorastaan legendaarisia maailmassa, jossa helposti tarinat ovat tekemällä tehtyjä ja kertaalleen pureskeltuja.

Monet kaupungit ja maat antavat useimmille turisteille hieman samanlaisen kokemuksen, koska ne ohjaavat jo turistivirtansa tiettyihin kuviin, tiettyihin nähtävyyksiin ja kokemaan omaa muokattua turistikokemustaan. Paikallisetkin usein elävät täysin erossa turistivirrasta. Oxfordissa asuessani esimerkiksi yritin väistää turistit ja automaattisesti omat polkuni ja elämäni kierteet olivat muualla kuin heidän eniten tallaamillaan poluilla. Heidän Oxfordinsa oli tietysti kovin erilainen kuin minun.

Arvostankin Vietnamissa sitä, että paikallinen elämä on vielä niin kovin lähellä. Useammankin kerran jälkeen Hoi Anin pienehkö ja turistinen kaupunkikin spontaanisti jakoi useita uusia tarinoitaan avaten uusia puolia itsestään. Tässä niistä vain muutama.

Bisnesnainen kovalla tuntipalkalla

 

Vaatekauppias

Vaatekauppa käy sateellakin Hoi Anissa ja tämä ratkaisu vieläpä liikkuu

 

Ruokatorin laitaa kävellessämme alkoi sataa ja pakenimme suojaan kahvilan yläkerran katetulle terassille. Alapuolellamme torin kujien vilinä ei sateesta laantunut. Kauppiaita suojasivat reunastaan notkuvat harmaat ja vihreät pressut ja sateenvarjot. Yhden varjon alla istui kolme naista pienillä muovisilla tuoleilla. Heidän edessään koreissa oli myynnissä yrttejä ja nuudeleita.

Naisista lähimpänä tietä istuvalla oli päällään puna-valkoraidallinen puku ja päässään perinteinen vietnamilainen hattu. Jutellessamme katselimme alas kadun vilinään ja huomasimme naisen kiinnittävän turistien huomion: hän viittoili ottamaan kuvaa ja jopa istumaan viereensä pienelle tuolille. Lähes jokainen turisti pysähtyi ja otti kuvan, vaikkei naisen viereen kukaan uskaltanutkaan. Nainen tarttui hattunsa reunoihin ja hymyili leveästi.

 

Vietnamilainen yrittäjä

 

Kun kuva oli otettu, nainen ojensi kätensä ja sai dollarin setelin tai saman verran paikallista rahaa. Turisteja hän ei päästänyt lähtemään ja antoi tarvittaessa vaihtorahaa – tosin vastentahtoisesti. Seurasimme naista hyvän tovin ja hän teki bisneksellään kymmeniä dollareja tunnissa jopa sateella. Jos turisti meinasi täysin ohittaa hänet, myyntitaktiikkana oli huutaa vielä ”Photo, photo!” ja nyökyttää hymyillen.

Dollarien kertymistä nainen laskeskeli setelinippua pyöritellen silloin tällöin. Kun niitä oli tarpeeksi, hän jätti asemapaikkansa hetkeksi ja vaihtoi setelit nähtävästi paikalliseen valuuttaan läheisellä kojulla. Rahanippu sujahti sitten mustaan nahkalaukkuun. Huomattavasti parempi bisnes kuin muutamien senttien arvoisten nuudelien myynti. Tienesti oli paikalliseen tulotasoon nähden todella hyvä. Hän oli löytänyt täydellisen markkinaraon, joka täytti täydellisesti läntisen turistin tarpeet ja käytti hyväkseen hänen luontoaan.

Iloinen turistisoutaja ja epäoikeudenmukainen Hoi An

 

Hoi Anin soutaja

 

Jatkoimme matkaamme rantaan, jossa istahdimme taas alas. Rannassa turistiveneet houkuttelivat kytiinsä turistiporukoita. Puoli tuntia veneessä soudettavana maksoi euron. Saapuessamme liikkeellä oli vain yksi vene, jota souti vanha kasvoistaan jo melkoisen ryppyinen rouva. Hänen veneensä pysähtyi kuppilamme eteen. Ohi kävelevät turistit ottivat kuvia ja rouva hymyili heille kauniisti. Kukaan ei lähtenyt veneen kyytiin.

Istuimme kuppilassa pitkään, kun jäimme vielä juttelemaan amerikkalaisen turistipariskunnan kanssa. Rouva istui veneessään juoden termoksestaan ja hymyillen turisteille. Kuvia räpsittiin samaan tahtiin kuin torillakin, mutta rahaa siitä ei rouvalle kertynyt lainkaan. Muutama muu paikallinen soutaja pysähtyi veneellään silloin tällöin viereen vaihtamaan kuulumisia.

Lähtiessämme ravintolasta kävimme veneen kautta ja ojensimme rouvalle matkan maksun verran rahaa. Minua eivät vanhukset joudu joella soutelemaan, mutta otimme muutaman valokuvan. Turismiala ei palkitse aina kilttejä tai rehellisen yritteliäitä. Kun siitä huolimatta pitkän elämän nähtyäänkin jaksaa hymyillä tunnista toiseen ansaitsee joitakin hyviä sattumia. En voinut olla ajattelematta näiden kahden ihmisen eroa, joiden bisneksiä olimme päivän aikana tarkkailleet ja mihin me turisteina asioita ajamme. Onneksi asiat ovat jo tasaantumassa ja paikalliset toimijat löytämässä omia paikkojaan turismin seassa.

Lyhtytehtaan tytöt ja lyhtyjen myyjä

 

Lyhtytehdas

 

Yksi asia, jonka halusimme matkallamme tehdä, oli ostaa muutama ihana Hoi Anin lyhty. Kyselimme etukäteen tutuilta niiden käyvän hinnan ulkomaalaiselle sekä mistä niitä voisi helpoiten ostaa. Saimme ohjeet mennä lyhtytehtaalle.

Lyhtytehdas ei ole lyhtyjen kauniisti ympäröimä koju. Sen ulkopuolella on vain yksinkertainen metallinen kyltti ja se näyttää enemmän metalli tai puutyöpajalle, jonka seiniä reunustavat kangasrullat. Lattialla istui nuoria naisia, jotka kokosivat puisia lyhtyjä ja päällystivät niitä värikkäillä kankailla. Lyhdyt valmistetaan käsityönä. Kun katselimme tehdasta ja lyhtyjä, meitä ei kukaan lähestynyt myyden mitään. Vaikka lyhtyjä voi ostaa, tehtaalla työ pyörii valmistuksen ympärillä. Päätimme palata päätettyämme minkälaisia lyhtyjä halusimme.

Sitä ennen eksyimme kuitenkin torille, jossa lyhtyjen myyjä kävi kanssamme pitkän tinkimiskeskustelun. Päädyimme ostamaan käsinmaalattuja suurempia lyhtyjä sekä muutaman maalaamattoman. Myyjätyttö oli mukava, mutta taitoi tinkimisen. Tässä myyntiketju oli hiottu täydelliseksi: käsityön osaajat tekivät tehtaalla taitavaa ja nopeaa työtä ja myynnin hoiti hyvää englantia taitava sujuvapuheinen myyjä. Osaamisen jakamisesta näin hyötyivät kaikki. Jopa me, sillä saimme katsella monenlaisia lyhtyjä, valita juuri haluamamme kankaat sekä esimerkiksi kuulla eri kankaiden kestävyydestä ulkona.

Yhteenveto

 

Polkupyöräkuski

 

Vietnamissa lähes kaikilla on jonkinlainen yrittäjyyteen ja kekseliäisyyteen kannustava vietti. Jokainen haluaa menestyä ja saada osansa menestyksestä ja rahasta. Se on normaalia ja meillä kaikilla on jonkinlainen taipumus pyrkiä tulemaan hyvin toimeen. Miten sen teemme määrittelee kuitenkin pitkälle millaisia ihmisiä meistä tulee. Vierestä katsojana pääsee aina katsomaan myös itseensä ja tämäkin reissu opetti minulle taas jotakin siitä, miten itse haluan toimia ja kuka haluan olla. Reissussa ajatukset saattavat selkiytyä siellä, missä niiden viimeiseksi kuvittelisi edes olevan mielessä.

Läsnäolon taitoa opettavan Ram Dassin sanoin: ”Kaikki muuttuu, kun samaistumme itseemme tarinan todistajana, emmekä näyttelijänä tarinassa.”